Steinerkasvatuksen henkinen ulottuvuus

Steiner kuvaa teoksessaan "Lapsen kasvatus hengentieteen kannalta" tämän ikäkauden tärkeimmäksi kasvatuskeinoksi "henkistä havainnollisuutta" ja "tuntevaa ymmärtämistä." Kertomusten ja satujen avulla pyritään ruokkimaan lapsen mielikuvitusta ja luomaan henkisesti rikkaita mielikuvia, jotka samalla kehittävät lapsen tajua oikeasta ja väärästä. Opetuksen sisällön juurien tulisi levätä ikuisissa, henkisissä lainalaisuuksissa, mutta samaan aikaan sen tulisi nousta siivilleen, elämään vahvasti tässä hetkessä, jotta se puhuttelisi kasvavaa lasta.

Rudolf Steinerin henkinen katsomus lapsesta ja hänen kasvatuksestaan pyytää meitä havaitsemaan lapsessa korkeamman maailman lähetin, joka voi tuoda meille viestiä paljosta, johon itse emme enää ole täysin yhteydessä. Lapsi on luonnostaan yhtä henkis-sielullisen maailman kanssa ja mikäli älyllisiä käsitteitä ei väkisin pakoteta lapseen liian aikaisin, hän elää täysin elämänvirrassa, pyrkien luonnostaan tasapainoon ympäristönsä kanssa. Tästä aikuinen voi oppia paljon, mutta hänen ei kuitenkaan tulisi heittäytyä ihannoimaan lasta tavalla, joka suosii kaikkien viettien ailahtelua ja hetkessä elämistä kokonaisuudesta ja seurauksista piittaamattomana. Siksi Steiner korostaakin esitelmissään juuri henkisesti, ei aistillisesti, havainnoivaa opetusta.

Aistittavat asiat tulisi nähdä elävinä henkisinä ilmiöinä, elämän ilmauksina: "Havainnon tulee tänä ikäkautena olla henkisesti mielekästä. Ei riitä, että tutkitaan kasvia, siementä, kukkaa pelkästään aistihavaintona. Siemenjyvä ei ole yksin sitä, minkä silmä siinä näkee. Siemenessä piilee näkymättömänä koko kasvi. Tunteella, mielikuvituksella, sydämellä on elävästi tajuttava, että siinä piilee enemmän kuin aistit havaitsevat; maailman salaisuudet on tajuttava myös tunteella. ", kirjoittaa Steiner. Tämä kuvaa osuvasti sitä mitä Steiner "henkisellä havainnollisuudella" ja "tuntevalla ymmärtämisellä" tarkoitti.

Tämän henkisen ja kokonaisvaltaisen oppimiskäsityksen voi nähdä suurimpana erona steinerpedagogiikan ja perusopetuksen välillä. Vaikka perusopetus pyrkiikin vihdoin uudistamaan opetusmenetelmiään, ja vuonna 2016 voimaantullessa uudessa opetussuunnitelmassa on annettu paljon aikaisempaa enemmän arvoa taiteelle, liikunnalle, ja jopa sosiaalisten- ja tunnetaitojen kehittymiselle, kumisee pedagogiikkaa edelleen henkistä tyhjyyttä. Se pyrkii nyt korostamaan pelkän älyllisyyden lisäksi myös muita ihmisyyden osa-alueita, ja herättämään ehkä myös oppilaan aisteja kokonaisvaltaisemmin. Kuitenkaan se ei uskalla tunnetaitojenkaan kohdalla puhua henkisestä todellisuudesta, näkyvän ja näkymättömän vuorovaikutuksesta, saati kasvattajan ja lapsen ainutlaatuisesta suhteesta, jonka perusta on puhtaasti henkis-sielullisissa lainalaisuuksissa: rakkaudessa, totuudessa ja hyvyydessä.

Abstrakti älyn ja välittömän aistihavainnon korostaminen juontavat juurensa samasta materialistisesta maailmankatsomuksesta, jonka ylittämiselle koko Rudolf Steinerin elämäntyö perustui. Hän tahtoi osoittaa, ettei tieto rajoitu fyysisiin aisteihin, eikä pelkällä yksipuolisella älyn kehittämisellä tapahdu kokonaiseksi, sivistyneeksi ihmiseksi kasvamista. Siksi kasvattajan tärkein tehtävä on auttaa lapsi yhteyteen omaan elämäntehtäväänsä, välittämään oma yksilöllinen viestinsä maailmaan. Kasvattaja tukee lasta oppimisessa, tiedostaen täysin sen, ettei tarkoitus ole mitata ulkoista suorituskykyä, vaan auttaa lasta työskentelemään esiin oma itsensä. Tämä sama työtehtävä on myös aikuisella itsellään, ja siksi hän ei hoputa, painosta tai odota lapselta valmiita täydellisiä tuloksia. Hän ymmärtää kasvun ja oppimisen olevan ikuinen ja jatkuva muutosprosessi, jonka rakastava ja ymmärtävä ilmapiiri tekevät mahdolliseksi.